Surffausta, mutakylpyjä ja valas

Mango Bay,  Le Marin, Martinique (eli Ranska). Sitten viime päivityksen urhea miehistömme on mm. purjehtinut 112 merimailia St. Lucialle ja takaisin, nähnyt delfiiniparven ja valaan, käynyt mutakylvyissä ja viettänyt pikkujouluja.

Viime maanantain purjehdus Martiniquelta St. Lucialle alkoi suhteellisen vaativissa olosuhteissa. Ensinnäkin näkyvyys alussa oli sumun huonontama, St. Luciaa ei erottanut kunnolla, ja toisekseen, heti päästyämme Atlantin tuuliin (8-13 m/s) ja aaltoihin (2-3 m) selvisi että aivan sunnuntai-purjehdusta ei oltaisi tekemässä. Aallon takia venettä sai ajaa kohtuu tarkasti, vahinkojiippiä välttäen. Preventteri-köyden laittaminen onneksi auttoi asiaa, ja pääsimme ajamaan syvempään tuuleen, aalloilla surffaten.

 

Puolessavälissä matkaa, 2 tunnin ja 10 mailin jälkeen, alkoi sitten ensimmäiset miehistön jäsenet voimaan pahoin. Merisairaslistalla oli parhaimmillaan kolme, joista Aaron vointi oli niin paha, että edes oksentaminen ei auttanut. Vointia voi ehkä parhaiten kuvata Aaron omia sanoja vapaasti lainaten: "Oli kuin Lintsillä, mutta niin että laitteesta ei pääse pois vielä kahteen tuntiin".

Neljän tunnin purjehduksen jälkeen saavuimme Rodney Bay -satamaan, St. Lucian pohjoisosaan, ja ankkuroinnin jälkeen merisairaat saivat vihdoin helpotuksen. Tiistai oli lepopäivä, merkittävimpinä lokikirjamerkintöinä vesitankkien (950 litraa) täyttäminen ja juttutuokio saman punakan suomalaissedän kanssa, jonka olimme nähneet Ste. Annessa, Martiniquella. Pojat kävi nappaamassa pari kuvaa Pigeon Island -saaren huippuun rakennetulta Brittien Fort Shirley -linnakkeelta.

Les Pitons St. Lucian eteläpäässä on ns. Marine Reserve, eli meriluonnonsuojelualue: korallipohja, mahtavaa luontoa, mm. pari 700 metristä vuorta ja sademetsää. Luonnollisesti hienoista maisemista joutuu maksamaan, ja jo tullissa tsekkautuessamme sisään St. Lucialle, tullisedät perivät maksut Pitoneille menosta. Keskiviikkona, lähestyessämme purjein Pitoneja ja niitten vieressä sijaitsevaa Soufrieren kaupunkia, saimme välittömästi varjostajan, paikallisen "oppaan", joka ajeli veneellä viereemme heti mainostaen ohjelmapalvelujaan. Miehistö oli heti myyty, ja jo iltapäivästä, jätettyämme veneen poijuun, olimme valmiina matkalle vesiputouksille, rikkilähteille ja mutakylpyihin. Vesiputouksen ja rikkilähteet nyt ei sen erikoisempia, mädän kananmunan hajua lukuunottamatta, olleet, mutta mutakylvyllä oli selkeästi piristävä vaikutus. Luonnonkosmetiikkaa, sanoisin.

Vesiputouksella tunnelmoimassa. Täällä ilma oli vielä raikasta.

Illalla vedimme tonttulakit päähän, popsimme pipareita ja joimme glögiä. Täytyyhän ne pikkujoulut pitää, vaikka Karibiallakin!

Port Police, eli satamapoliisit, Castriesissa, St. Lucian pääkaupungissa ovat kohtuu näsäviisasta porukkaa, se tuli viime torstaina todettua, kun suuntasimme Pitoneilta Castriesin paljon mainostettuja hedelmämarkkinoita bongaamaan. Ajoimme näes ensin purjeilla kohtuu lähellä satamaväylää, sitten purjeet pois ja koneella väylää sisään, suunnistaen kohti hurjan kokoisten Karibianristeilijöiden savupiippuja, ja eikös herrat poliisit suut maireina ajele viereen virnuilemaan. "You should have called Vigie Lighthouse on VHF before entering!". Satamaan ajoa varten olisi siis pitänyt pyytää radiolla lupa Vigien majakalta. No eipä tuota oli missään oppaissa, merkeissä, tai merikartoissa lukenut. Sedät oli kuitenkin pyytäneet luvan meidän puolestamme nyt, mutta käskivät sitten käyttämään radiota lähtiessä.

Toinen episodi satamapoliisin ja paikallisen väestön kanssa tapahtui kun koetimme ensin epätoivoisesti ankkuroitua paikalliseen kolera-altaaseen, eli paikallisen Kauppatorin eteen, jossa pohja tuntui olevan täynnä mutaa. Siinä sitten vajaan sadan paikallisen mustaihoisen pällistellä ankkurointiamme yritimme kiinnityä eri kohtiin, enemmän tai vähemmän ankkuriketjuä päästäen. Taisipa kerran ankkurin mukana nousta vanhat kalsaritkin kannelle. Muutaman yrityksen jälkeen herra satamapoliisi tuli jälleen suut maireina veneemme viereen. "Cap, you are backing too fast. Let the wind to do its job...".

Näsäviisasta porukkaa.

Jonna köysiä koilaamassa, illan hämärtyessä Rodney Bayssä.

No, teimme sitten ohjeen mukaan, ankkuri alas, ja odotellaan tarttuuko. Normaalisti olen nääs täällä ankkuroinut peruuttaen hiljaa, ja siten varmistaen että ankkuri pitää. Tuo taktiikka ei Castriesin mutapohja-kalsarialtaassa toiminut. Mutta, ihme kyllä, satamapoliisin kikka toimi ja olimme vihdoinkin ankkurissa. Dinghy alas ja porukka ostoksille. Illaksi moottoriseilausta Rodney Bayhin, ankkuriin.

Perjaintaina purjehdimme yhtä halssia takaisin Martiniquelle, kurssi ensin hieman enemmän länteen, kunnes pääsimme pois St. Lucian pohjoisniemen vaikutusalueesta, vapaisiin tuuliin. Sivuvastaiseen aikaa 7 tuntia ja kokonaismatkaksi tuli 36 mailia. Martiniquen rannikkolla jouduimme kryssimään hieman itään, takaisin Mariniin. Keli oli kohtuu kevyt, tällä kertaa kukaan ei tainnut edes oksentaa. Päivän viimeisenä jännitysmomenttina kyselimme Capitanerielta, eli satamakapteenilta, tunnin ajan vapaata laituripaikkaa, kunnes vasta Pascalille soitettuani saimme vapaan paikan ja pääsimme vihdoin satamaan.

Keulapurjeen snörppiä kiristämässä, matkalla takaisin Martiniquelle.

Loppuun vielä satunnaisia tunnelmakuvia viime viikolta.

Tontut purjehduksella.

Jyrki nauttimassa lämpimästä vedestä.

Anu ja upouusi kaakaopötkö.

Lentokaloja ja Jazzia

Kevyet aallot paukkuvat Saint Anne -pikkukylän rantaan, ravintolan kaiuttimissa soi kevyt zouk, ja siemailemme Pauliinan kanssa kevyttä Orangina-limsaa. Kello on seitsämän ja pimeys on jo laskeutunut tänne, Martiniquen eteläkärjessä sijaitsevaan Saint Anneen. Puolisen tuntia sitten kirkon vieressä olevassa puistossa raikui vielä jazzin ja afrobeatin letkeät rytmit.

Tänään purjehdimme Anse Mitanista, Somatras Marinan vierestä, Cap Solomon -niemen ja Diamond Rockin ohi tänne Saint Anneen - yhteensä noin 24 merimailia. Pari edellistä päivää kulutimme Somatras Marinalla laiturissa ja Anse Mitanissa, ankkurissa, korjaten venettä. Tai oikeastaan isäntämme Pascal saapui varta vasten korjaamaan veneen hajonnutta kikkataljaa, kun vihdoin käsitti vian laadun. Pascal oli näes luullut että veneestä oli rikki maston juuressa oleva astinlauta! Samaan laskuun saimme korjautettua myös toimimattoman styyrpuurin suihkun vedenpoistopumpun. Tänään aamulla vene oli siis timmissä kunnossa purjehdukseen ja miehistö eilisen päivän kuivaharjoittelun jälkeen valmiina toimintaan.

Aamupäivällä tuulta oli mukavasti, keskimäärin noin 12 solmua, puuskissa tosin noin 24 maksimissaan. Maksimivauhdit, kakkosreivillä, oli noin 7,5 solmua. Tosin, vieläkään, en saanut purjeita toimimaan haluamallani tavalla, vaan takaliikit läiskyivät kaikista säätötoimista huolimatta. Kiristin vielä sitten kakkosreiviä niin paljon, että vanha ja hauras köysi pamahti poikki, kun matkaa Saint Anneen oli vielä pari mailia. Eikun purjeet alas ja koneella ankkuripaikkaan.

Viiden tunnin purjehduksen jälkeen keittiövuorolaiset loihtivat mahtavan Suomi-aterian: lohta, perunoita ja ruisleipää kera voin ja juuston. Pisteenä i:n päälle kylmiöstä ranskalaista valkoviiniä. Ei hassumpia nämä purjehduseväät.

Tänään saimme veneelle ensimmäiset vieraat, välittömästi Suomen lipun noston jälkeen. Punakka setä ja valkea hujoppi veneilivät kumiveneellään kohti venettämme, ja eikös ne vaan suomalaisiksi paljastuneet. Punakka setä selitteli aloittaneensa eläkkeen hieman aiemmin, muutaman vuoden oli jo kerinnyt koluta Karibiaa Bavaria 39:llään. Saimme nipun hyviä neuvoja (toivottavasti) Saint Luciaa, reissun seuraavaa etappia, varten, ja punakka setä sai paukutella henkseleitään paikallistietämyksellään.

Että näin. Säät täällä vaihtelee kohtuullisesti, samana päivänä voi tuulen nopeudet helposti vaihdella 10-25 solmun välillä. Vettä täällä annostellaan kuuroittain, poutajaksojen välillä tulee muutama rivakampi kuuro tai sitten vaan tihkuttelee silloin tällöin. Aurinko väläyttelee silloin tällöin, ja lämpötilat pysyy noin 25-30 asteessa. Illalla hieman viileämpää.

Tänään vilahtivat ilmassa ensimmäiset koskaan näkemäni lentokalat. Ahvenen näköisiä elukoita, jotka loikkivat kumiveneen edessä sellaisia metrin, parin siivuja. Seuraavalla kerralla täytynee ottaa haavi mukaan!

Huomenna olisi tarkoitus tehdä tulliselvitys ulos Martiniquelta, Ranskasta, ja suunnata kohti Saint Luciaa, 30 merimailin päähän. Tullausta varten täytyy aamulla ajaa Le Mariniin, tapaamaan tullisetää, joka opaskirjan mukaan, yleisimmin, on paikalla siinä aamupäivällä - ehkä. Ranska on Ranska, vaikka Atlantin toisella puolellakin.

Purjehdus alkoi!

Macbookit vihreällä pyöreällä pöydällä, sataman valot ympärillä hämyten, kaskaita kuunnellen, naputtelemme Pauliinan kanssa päivityksiä Internetin aalloille, neljä päivää sitten alkaneesta purjehduksestamme. Muistuu aivan mieleen kun vielä Suomessa naputtelimme matkavalmisteluja pitkälle yöhön :-) Veneemme on tällä hetkellä ankkurissa Pointe du Bout -niemen sisään rakennetussa Somatras Marinalla, Fort de Francen lahdella. Matka tänne Le Marinista ei ole ollut aivan ruusuinen, mutta sitäkin kokemusrikkaampi.

Lauantaina, Le Marinissa, iloinen ja työtäpelkäämätön miehistömme saapui Ponton 3 -laiturilla, joka oli alustavasti sovittu kohtauspaikaksi. Pikaisen palaverin jälkeen miehistö, Pauliinan johdolla, lähti tyhjentämään paikallista Carrefour -supermarketia ruuasta, minun jäädessä laituriin, tsekkaamaan vuokraveneemme varusteita - tai oikeastaan niitten puutteita(!). Rikkonaisia sakkeleita, jumittavia lukkoa, ja kaiken huipuksi kumivene joka ei pitänyt ilmaa sisällään. Ranskalaisena supliikkimiehenä vuokraveneen isäntä Pascal ehdotti aluksi että "pitäkää ilmapumppua sisällä kun ajatte kumiveneellä". Jes, aivan varmasti. Noh, päättäväisen purnauksen päätteeksi saimme sitten vaihdettua kumiveneen ehjään. Plussapuolena mainittakoon että itse purjeveneeseen oli laitettu pränikät purjeet, jotka pääsimme korkkaamaan!

Sunnuntaiaamun valjetessa jyräytin dieselin käyntiin, nopea riutan väistö laiturista lähtiessä, ja niin olimme merkalla väylällä ulos Le Marinin lahdelta. Kuriositeettina mainittakoon täällä päin maailmaa käytettävä tapa laittaa satamaan johtavan väylän oikealle puolella punainen ja vasemmalle vihreä merimerkki - siis aivan päinvastoin kuin Suomessa(!).

Lahdelta ulkona oltaessa nostimme isopurjeen toppiin ja aloimme lasketella länteen, reippaassa itätuulessa. Keula jätettiin rullalle, eipä siitä isopurjeen takana olisi ollut paljoa iloa. Muutaman mailin päästä, Diamond Rockin jälkeen, sitten tapahtui. Olin sisällä käyttämässä GPS:ää, Jyrkin ollessa ruorissa, kun kuului kova pamaus. Äkkiä kannelle tsekkaamaan mitä tapahtui. Kikkataljan kiinnitys ison puomiin sekä yksi isopurjeen blokeista oli irronnut.

Matka taittui silti ihan mukavasti, myötätuuleen lasketellessa. Puoli tuntia ennen pimeän tuloa, noin 1730, ankkuroiduimme Anse D'Arletiin yöksi. Seuraavana päivänä koetimme Pauliinan kanssa metsästää mekaanikkoa korjaamaan puomin, tuloksetta. Vastauksia tosin saatiin, tässä pari otetta: "Ei ole täällä, Grande Ansessa ehkä", "Ei onnistu, teidän täytyy mennä Pointe du Boutiin", ja "Le Marinista löytyy", kuten myös Pascal puhelimessa ehdotti. Ota näistä neuvoista sitten selvää.

Välipäivän jälkeen, tiistaina, ajoimme moottorilla viereiseen lahteen, Grande Anse D'Arletsiin, ja laitoimme veneen ankkuriin. Perjantaina alkanut ripulini ei ollut ottanut parantuakseen omalääkityksestä huolimassa, joten Pauliinan kanssa lähdimme metsästämään lääkäriä. Parin kyselyn jälkeen lääkäri löytyi puhelimen päähän, ja pääsimme vastaanotolle, Anse D'Arletsiin - josta olimme juuri tulleet(!).

Kohtuullisesti englantia taitavan Pariisilaisen naislääkärin silmissä säpsähti kun Pauliinan kanssa selitimme tulevamme Dominikaanisesta Tasavallasta. "Cholera, cholera!", ja äkkiä löytyi paperit koleraepäilyjen kartoittamiseksi. Omat oireet ei kuitenkaan koleraan sopineet, ja lääkäri näki parhaaksi antaa tropit ameeboihin, parasiitteihin, loisiin, ja varmaan lähes muihin mahdollisiin ja mahdottomiin trooppisiin ripuleihin. Viereisestä apoteekista viidelläkympillä troppeja ja kävely takaisin veneelle. Onni onnettomuudessa tän taudin kanssa on että ollaan Martiniquella, jossa on pätevää sairaanhoitoja, eikä mitään puoskareita.

Tänään keskiviikkona olo oli jo siinä määrin parempi, että päätimme lähteä muutaman mailin etapille Pointe du Boutiin, etsimään laituria, sähköä veneen akkuihin, ja makeaa vettä tankkeihin, samoin kuin huoltomiestä veneelle. Ensimmäisestä legistä viisastuneena laitatin 1. reivin isoon ja lähdimme sivutuulessa rannikkoa seuraamaan pohjoiseen. Pian kävi selväksi että jouduttaisiin kryssimään lahdelle, joten keulapurjetta auki ja kryssitrimmiä yrittämään. Fort de Francen lahdella aallot alkoi olla jo parimetrisiä ja tuulta 20-25 kt, joten kokemattomalle miehistölle (ja kipparille) jo aika kovaa settiä.

Onneksi navigointi oli suht suoraviivaista, näkyvyys hyvä, ja vene saatiin (vääristä trimmeistä) huolimatta menemään vastaiseen. Opaskirjan marinaa ei löytynyt, joten rynkytyksen jälkeen päätin parhaaksi laittaa veneen ankkuriin Anse Mitaniin, ja antaa miehistön pyyhkiä pahimmat hiet otsaltaan. Marina löytyi sitten, niemen toiselta puolen, jonne siirryimme 1400 maissa. Päivän viimeinen koetos oli parkkeerata 14 metrinen, 10 tonnin keijukaisemme "taskuun", täydessä satamassa. Keulapotkuria ei ole ja tuntui että ei millään pysty taittumaan. Kolmannella kerralla, kahden "abort mission":n jälkeen sitten onnistui, ja fenderin toisten veneitten laitoja hipoen valuimme omaan parkkiimme, keula edellä. Jännittävämpää kuin elokuvissa! =)

Loppuun muutamia tunnelmakuvia viime päiviltä.

Sammakoita, editointia ja Puerto Platan biitsi

Tropiikin iltahämärän äänet alkavat voimistua, linnut visertelevät, kaskaat aloittavat konserttinsa, pilvinen taivas alkaa pikkuhiljaa tummentua, päivän aikana sadekuurojen mukana tullut vesi lorisee vielä katuja alas, ja illan kosteus alkaa tuntua iholla yhä voimakkaammin. Istun tällä hetkellä Le Marinissa, Quartier Mondesierin kaupunginosassa sijaitsevan huoneistohotellin parvekkeella katsellen merelle päin.

Eilisen aikana matkustimme Jarabacoasta autolla, bussilla, taksilla ja lentokoneella Martiniquelle, tänne Le Marinin pikkukaupunkiin. Oli toisaalta hieman haikeaa hyvästellä kengänkiillottajapojat ja kaikki seurakunnan työntekijät, joiden kanssa oli kuitenkin joka päivä tekemisissä parin viikon ajan. Toisaalta taas viimeinen viikko oli niin hektistä työntekoa, että oli kiva saada hommat Jarabacoassa päätökseen, ja siirtyä purjehdusmoodiin. Kuriositeettina mainittakoon, että ei sitä näköjään pääse ammattiaan pakoon tässä maailmassa, vaikka matkustaisi Atlantin toiselle puolelle. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja palkitsevinta kaiken ylläpitouurastuksen jälkeen oli nähdä muksujen iloiset naamat, kun pääsevät vuoden tauon jälkeen opettelemaan tietokoneitten käyttöä.

Kaiken kiireen keskellä kerkisimme viime maanantaina, toisena vapaapäivänä, käydä oman isäntäperheeni kanssa Dominikaanisen Tasavallan pohjoisrannikolla, Puerto Platan rannalla. Hiekkaa, suolaista vettä, isoja aaltoja, patonkeja, tuoretta ananasta, jugurttia, jne. Aivan mahtava irtiotto työnteosta.

Uusi lemmikkimme täällä Le Marinissa on muuten "Mikko-Gekko". Mikko on noin 10 senttimetrin mittainen vihreä gekko, joka tuli eilen illalla vaivihkaa, parvekkeen oven jäätyä hetkeksi raolleen, moikkaamaan meitä. Saapa nähdä näkyykö Mikkoa tänä iltana. Mikko on sen verran vikkelä, ettei siitä ole vielä saatu kuvaa, mutta laitetaanpa tähän korvikkeeksi edellisen paikan lemmikki: Sami-Sammakko. Samilla oli tapana liimautua joka ilta ikkunoitten laseihin, jopa niin tiukkaan että sain siitä nämä kaksi kuvaa napsaistua.

Kädenvääntö ja Joulupukki

Tänään lienee siis keskiviikko. Päivät valuu täällä käsistä kuin hiekka Kolumbuksen tiimalasissa. Tai no, en tiedä oliko Señor Cristóbal Colónilla käytössään tiimalaseja - muttei kronometreja ainakaan! Kuitenkin, viimeisen viikon päivärytmi on ollut aika vakio: kukkojen kiekuminen, aamumysli ja kupillinen jytkyä mustaa sumppia, kävely tai mototaksilla ilman kypärää päristely koululle, tietokoneitten kanssa tahkoamista sähköjen pätkiessä, lounas, uudelleen koneita huoltamaan, ja lopulta kaupan kautta kotiin syömään tai ulkoruokailu torilla. Vaihtelua rutiiniin tuovat pallopelit koulua käyvien muksujen kanssa pihalla, jutustelutuokiot, ja yleinen kahinointi, mm. kädenvääntökisa yhden opettajan (kutsutaan Moseseksi, lausutaan "moises"). Tällä hetkellä tilanne on Suomi vs. Dominikaanen Tasavalta, 1-0, katsotaan saanko ennen reissun loppua lisää haasteita kaksintaisteluihin.

Suunnistaminen Jarabacoassa on ollut, sanoisinko, haastavaa. Kaupungista ei ole karttoja ja kadut, jos niitä nyt on nimetty ollenkaan, menevät ristiin rastiin, turha kuvitellakaan hahmottavansa päässään jotain ruutukaavaa. Tai yhden kartan kyllä saimme Pauliinan kanssa: puoliksi käytetylle, keltaiselle servietille mustekynällä piirretyn sellaisen. Mössöksihän tuo meni heti kun taskuun laittoi.

Parin viime päivän aikana olen piirtänyt itse karttaa kaupungista (huom: ruutupaperille!), että voisi ylipäätään osata jonnekin jalan. Mototaksilla (moottoripyörätaksi) kyllä pääsisi, tietty samalla voi päästä myös hengestään, jos vain kuljettaja tietäisi missä paikka sijaitsee - nimimerkillä "eilen kaupunkia ympäri kierrellyt mototaksin tarakalla". Varmaan kävimme kääntymässä kaikkien muitten kristillisten koulujen pihassa, ennen kuin kuski löysi oikean koulun. Tai saattoipa minun ohjeistuksessanikin olla vikaa. Kypäristä vielä sen verran että ne harvat potat joita täällä näkee on jotain kiinalaisia muovikippoja, muistuttavat vähän armeijan kypärää, ja suojaavuus voi olla vähän sitä sun tätä. Vain kaksi eurooppalaistyylistä umpipottaa oon nähnyt. Toissapäivänä Moiseksen veli joutui teholle kaaduttuaan motskarilla, lähellä taisi hengenlähtö olla. Päätin että taidan tästä lähtien kävellä, ellen jeepin kyytiin pääse.

Kaupoissa alkaa olla Amerikkalaistyylistä joulukrääsää, mm. hoilaavia Joulupukkeja, koristeryönää ja sen sellaista. Vaan itse jouluaattoa ei lattarit kuulemma niinkään juhli kuin sen jälkeistä päivää, kun tietäjät käväisivät seimen luona - espanjaksi El Dia de Trés Reyes.

Maanantaina kävimme Pauliinan, Merjan (suomalainen työntekijä täällä, ts. kontaktimme) ja hänen Johannes-muksunsa kanssa Manabaon lähellä olevalla vesiputouksella - siis siellä alajuoksulla. Pauhu ja sademetsän kosteus oli ihan vaikuttavaa, eipä ihme että tuolla on kuulemma Jurassic Parkiin kuvattu muutamat kohtaukset. Hirmuliskoja ei kyllä nähty.

Mutkia matkassa vesiputoukselle.

Jarabacoan laakso.

Putous.

"Haa, Newtonin lait toimii täälläkin!"

Matka Jarabacoaan

Päivät täällä Jarabacoassa on mennyt sellaista kyytiä että ei ole itsekään perässä pysynyt. Kukon tai kukkojen "lauluun" (lue: kirkumiseen) herätessä aamu kuuden aikaan  on vielä säkkipimeää, mutta siitä se päivä sitten valkenee, kello seitsämän maissa. Tänään tosin on ollut aivan pilvessä ja vettä tulee lähes samaa tahtia kuin eräässä suomalaisessa sananparressa.

Tänne Dominikaaniseen Tasavaltaan, Jarabacoan vuoristokylään, matkustimme Pauliinan kanssa alkuviikosta about kaksi vuorokautta putkeen. Mitä nyt välillä kerettiin Martiniquella, Fort de Francessa, käydä hotellissa yöpymässä, syömässä ja napostelemassa Orlyn kentältä, Pariisista, ostamiamme Maxim's konvehteja. Niin ikään Orlyltä ostettu shamppanja jäi valitettavasti korkattavaksi myöhemmin, sen verran pökkyrässä olimme ekan päivän lentojen jälkeen - Martiniquella tislattua rommia sentään otin yömyssyksi. Lennot meni sinällään Air Francelle epätyypillisen sutjakkaasti, saimme jopa täsmälleen sellaiset spesiaaliruuat, jotka olimme ansiokkaasti tilanneet AF:n ranskankielisen webbisaitin kautta. Kyllä ranskan opiskelu kannattaa!

Pariisin matkaeväät.

Yömyssy Fort de Francessa.

On muuten hankalaa kääntää päästä "kielikatkaisin" uuteen asentoon. Sen verran monta bonjouria ja mercia tuli päästeltyä vielä tiistaina, saavuttuamme Santo Domingoon, josta siis matkasimme bussilla tänne Jarabacoaan. Samantien kääntyi elintasovolyymi monta desibeliä taaksepäin, täällä sekä hygienia, palvelut ja ruuat on sitä sun tätä. Mutta sama aurinko se paistaa tännekin, ihmiset on kaikesta huolimatta iloisia ja elämänmyönteisiä - vähään tyytyväisiä. Että eipä se onni ostamalla tule.

Fort de France, Embraer-jetin ikkunasta.

Vääristynyt aika-avaruus. Vaiko vetinen bussinikkuna?

Paikallinen keulakoriste.

Asumme Colegio Timoteo -koulun työntekijöitten kodeissa, kumpikin eri paikoissa, omat huoneet, oma wc ja todella ystävälliset isäntäperheet. Toisinsanoen luksusta paikalliseen elintasoon nähden, ainakin jos vertaa missä koulua käyvät pojat asuvat.

Tänään vierailimme Lopezin veljeksien kodissa. Sellainen betoniseinien sisään kalustettu huone, aaltopeltejä aseteltu katoksi, muutama sähkölamppu, kaasuliesi, vanhat ryijyt sängyissä pehmikkeenä, jne. Pojat käy arkisin töissä, kenkiä kiillottamassa, aina kello kolmesta siihen asti kunnes pimeä laskeutuu. Viikonloppuna pidempiä päiviä. Poikien ansaitsemat rahat menevät kouluun, äidin astmalääkkeisiin ja ruokaan. Isää ei näkynyt.

Oma työsarkani on täällä ollut saada luokallinen työasemia toimimaan, vesivahingon jäljiltä. Taitavat olla jotain kiinalaisia kloonikoneita, mutta kyllähän noilla tietokoneen käyttöä voi opiskella. 12 konetta ois tavoitteena saada pyörimään, Windows 7 ja muutamia opetusohjelmia asennettuna. Omat haasteensa tuo paikallinen sähkönjakelu, tai pitäisikö sanoa sähkönkatkeilu. Sähköä nimittäin "lainataan" virittemällä omia piuhoja linjoihin, minkä takia sähköyhtiöt katkovat jakelua tahallaan. Katkokset ovat vain muutamia sekunteja, mutta ilman UPSeja tietokoneitten käyttö olisi mahdotonta.
Tällä hetkellä kuuntelen hurrikaani Tomasin tänne tuomien sateitten ropinaa peltikatossa. Tuulet ei ole tänne yltäneet, Haitiin kylläkin. Kaikenkaikkiaan päivät ovat, kuten sanottua, kuluneet tosi nopeasti, nyt tuntuu että täällä ois ollut jo pari viikkoa.  Espanjan kieli on alkanut muistua mieleen poco a poco, eli pikkuhiljaa - eipä täällä muutoin pärjäilisikään. Fiilikset voisi vielä tiivistää erään suomessa esitetyn mainoksen sanoihin: "Tee työtä jolla on tarkoitus.".

Koulun välkkärialue.

Colegio Timoteo -koulu.

Jarabacoa ja vuoret.

Sähkötolppa.

Katukuvaa Jarabacoan keskustassa.

Pauliina puistossa puhelinta painelemassa.

Pauliina ja uudet murot.

H-hetki lähestyy

Ensimmäinen virtuaalinen lokikirjamerkintä: Puolen vuoden matkavalmistelut alkavat olla loppusuoralla, enää viikko H-hetkeen, ja astumiseen pois tästä alkavasta talven ankeudesta, tunti tunniltä lyhenevästä valoisasta ajasta, kuutio kuutiolta lisääntyvästä loskasta, aivosolu aivosolulta depressoituvista ihmismassoista, jne.

Sitten viime kevään purjehdusta Karibian Pienillä Antilleilla on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa. Kokoon on haalittu mm. merikarttoja Englannista, tuosta aikoinaan maailman meriä hallinneesta raakapurjealusten luvatusta maasta, herra Chris Doylen kirjoittamia kuuluisia opaskirjoja Karibian alueelta, herra Adlard Coles'n suunnittelema lokikirja huvipurjehtijoille, pronssipinnoitettu 6 tuuman harppi ynnä muuta navigaatio-instrumentteja.

Allekirjoittanut on myös harjoittanut merimiestaitojaan (erityisesti merisairaudensietokykyään) Suomenlahden vesillä järjestettävissä purjehduskisoissa, gastin ominaisuudessa, yhteensä noin 800 merimailin verran. Kauden kursseista ja kisoista käteen jäi Kansainvälinen huviveneenkuljettajakirja, tai siis Certificat International de Conducteur de Bateau de Plaisance, kuten titteli ranskan kielellä kuuluu.

Sillä aikaa kun purjehdusvarusteet ovat olleet kuivumassa, on ollut hyvää aikaa perehtyä ns. työpöytänavigointiin Pienillä Antilleilla. Alustavien reittisuunnitelmien teko ei kuitenkaan osoittautunut niin triviaaliksi kun alunperin luulin. Kun Doylen opaskirjoista alkaa plaraamaan satamien tietoja, samalla koettaen harmailla aivosoluilla synkronoida paikkoja merikartalle, on eteen osunut yksi jos toinenkin problème. Esimerkkinä Fort de Francen linnakkeen vieressä oleva vesialue, joka Doyle-oppaan mukaan on juurikin tarkoitettu ankkurointiin, mutta merikartan mielestä taas kyseessä on ankkurointikieltoalue(!) Että näin.

Yhteenvetona todettakoon kuitenkin että kokoon saatiin ihan kiva suunnitelma, ja että kyllä ranskalaiset on mukavia ihmisiä.