Lauantaina, Le Marinissa, iloinen ja työtäpelkäämätön miehistömme saapui Ponton 3 -laiturilla, joka oli alustavasti sovittu kohtauspaikaksi. Pikaisen palaverin jälkeen miehistö, Pauliinan johdolla, lähti tyhjentämään paikallista Carrefour -supermarketia ruuasta, minun jäädessä laituriin, tsekkaamaan vuokraveneemme varusteita - tai oikeastaan niitten puutteita(!). Rikkonaisia sakkeleita, jumittavia lukkoa, ja kaiken huipuksi kumivene joka ei pitänyt ilmaa sisällään. Ranskalaisena supliikkimiehenä vuokraveneen isäntä Pascal ehdotti aluksi että "pitäkää ilmapumppua sisällä kun ajatte kumiveneellä". Jes, aivan varmasti. Noh, päättäväisen purnauksen päätteeksi saimme sitten vaihdettua kumiveneen ehjään. Plussapuolena mainittakoon että itse purjeveneeseen oli laitettu pränikät purjeet, jotka pääsimme korkkaamaan!
Sunnuntaiaamun valjetessa jyräytin dieselin käyntiin, nopea riutan väistö laiturista lähtiessä, ja niin olimme merkalla väylällä ulos Le Marinin lahdelta. Kuriositeettina mainittakoon täällä päin maailmaa käytettävä tapa laittaa satamaan johtavan väylän oikealle puolella punainen ja vasemmalle vihreä merimerkki - siis aivan päinvastoin kuin Suomessa(!).
Lahdelta ulkona oltaessa nostimme isopurjeen toppiin ja aloimme lasketella länteen, reippaassa itätuulessa. Keula jätettiin rullalle, eipä siitä isopurjeen takana olisi ollut paljoa iloa. Muutaman mailin päästä, Diamond Rockin jälkeen, sitten tapahtui. Olin sisällä käyttämässä GPS:ää, Jyrkin ollessa ruorissa, kun kuului kova pamaus. Äkkiä kannelle tsekkaamaan mitä tapahtui. Kikkataljan kiinnitys ison puomiin sekä yksi isopurjeen blokeista oli irronnut.
Matka taittui silti ihan mukavasti, myötätuuleen lasketellessa. Puoli tuntia ennen pimeän tuloa, noin 1730, ankkuroiduimme Anse D'Arletiin yöksi. Seuraavana päivänä koetimme Pauliinan kanssa metsästää mekaanikkoa korjaamaan puomin, tuloksetta. Vastauksia tosin saatiin, tässä pari otetta: "Ei ole täällä, Grande Ansessa ehkä", "Ei onnistu, teidän täytyy mennä Pointe du Boutiin", ja "Le Marinista löytyy", kuten myös Pascal puhelimessa ehdotti. Ota näistä neuvoista sitten selvää.
Välipäivän jälkeen, tiistaina, ajoimme moottorilla viereiseen lahteen, Grande Anse D'Arletsiin, ja laitoimme veneen ankkuriin. Perjantaina alkanut ripulini ei ollut ottanut parantuakseen omalääkityksestä huolimassa, joten Pauliinan kanssa lähdimme metsästämään lääkäriä. Parin kyselyn jälkeen lääkäri löytyi puhelimen päähän, ja pääsimme vastaanotolle, Anse D'Arletsiin - josta olimme juuri tulleet(!).
Kohtuullisesti englantia taitavan Pariisilaisen naislääkärin silmissä säpsähti kun Pauliinan kanssa selitimme tulevamme Dominikaanisesta Tasavallasta. "Cholera, cholera!", ja äkkiä löytyi paperit koleraepäilyjen kartoittamiseksi. Omat oireet ei kuitenkaan koleraan sopineet, ja lääkäri näki parhaaksi antaa tropit ameeboihin, parasiitteihin, loisiin, ja varmaan lähes muihin mahdollisiin ja mahdottomiin trooppisiin ripuleihin. Viereisestä apoteekista viidelläkympillä troppeja ja kävely takaisin veneelle. Onni onnettomuudessa tän taudin kanssa on että ollaan Martiniquella, jossa on pätevää sairaanhoitoja, eikä mitään puoskareita.
Tänään keskiviikkona olo oli jo siinä määrin parempi, että päätimme lähteä muutaman mailin etapille Pointe du Boutiin, etsimään laituria, sähköä veneen akkuihin, ja makeaa vettä tankkeihin, samoin kuin huoltomiestä veneelle. Ensimmäisestä legistä viisastuneena laitatin 1. reivin isoon ja lähdimme sivutuulessa rannikkoa seuraamaan pohjoiseen. Pian kävi selväksi että jouduttaisiin kryssimään lahdelle, joten keulapurjetta auki ja kryssitrimmiä yrittämään. Fort de Francen lahdella aallot alkoi olla jo parimetrisiä ja tuulta 20-25 kt, joten kokemattomalle miehistölle (ja kipparille) jo aika kovaa settiä.
Onneksi navigointi oli suht suoraviivaista, näkyvyys hyvä, ja vene saatiin (vääristä trimmeistä) huolimatta menemään vastaiseen. Opaskirjan marinaa ei löytynyt, joten rynkytyksen jälkeen päätin parhaaksi laittaa veneen ankkuriin Anse Mitaniin, ja antaa miehistön pyyhkiä pahimmat hiet otsaltaan. Marina löytyi sitten, niemen toiselta puolen, jonne siirryimme 1400 maissa. Päivän viimeinen koetos oli parkkeerata 14 metrinen, 10 tonnin keijukaisemme "taskuun", täydessä satamassa. Keulapotkuria ei ole ja tuntui että ei millään pysty taittumaan. Kolmannella kerralla, kahden "abort mission":n jälkeen sitten onnistui, ja fenderin toisten veneitten laitoja hipoen valuimme omaan parkkiimme, keula edellä. Jännittävämpää kuin elokuvissa! =)
Loppuun muutamia tunnelmakuvia viime päiviltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti